Haa, lakeuksilla norsu laukkaa! Sarvikuono nokkosta haukkaa, auuuutttss!
Ja mikäs ihme kuoro tuolla? Haaskalintuu, korppikotkaa, monta erilaista siipisulkaa.
Jo on meno hurja täällä. Krokotiiilit, boakäärmeet, kaikenlaiset valasvauvat, hurjat hait ja virtahevot. Ei ne pönötä! Ei vain katsele. Villejä ovat, rajuakin. Luonnetta! Sitä on ja sitä niillä piisaa.
Ei se kummuus tähän lopu, kun nuo olemattomat, aikaa sitten kuolleet lajit täällä maata kuopivat.
Tällaista on savannilla, Alpon itte tekemällä .
Sulassa sovussa noiden kanssa hirnahtaa Topi, ammuu Pimpula. Kurjet lepää ja hirvet öhkii.
Palmujen katveessa ihmettä monta. Simpsalabim, kun traktorin rengas karhuksi taipuu. Abrakakabra kun muovipussi pääskyksi sulaa. Hokkuspokkus, näin jätteet taiteeksi Alpon käsissä kääntyy.
Seitsenvuotias Alpo Koivumäki (1939-2023) ihmetteli ja ihaili luontokirjassa näkemäänsä kondorikotkaa. Samoihin aikoihin hänen käsiinsä osui vernissa-kanisteri, jonka kyljessä kökötti komea krokotiili.
Meni vuosia ja vuosikymmeniä, kun Alpo hoiti kotitilaansa, lypsi lehmiä ja viljeli peltoja. Muuhun ei ollut aikaa eikä veistosten tekeminen käynyt edes mielessä, kunnes vuonna 1993 häntä säväytti lentoon lähtevä kurki.
”Ihailin, kuinka iso lintu juoksi ja alkoi irrota maasta kuin lentokone”.
Näky oli niin sykähdyttävä, että hän halusi ikuistaa sen veistoksena. Kotipihalta löytyi peltiä, rautalankaa, traktorin istuin, puuta ja muuta romua, joista kurki syntyi, ei lentoon lähtevä vaan laskeutuva, sillä kaulaksi löytämänsä puunoksa olikin sen muotoinen. Mutta lentoon lähti Alpon ura ITE-taiteilijana. Seuraava veistos oli maakotka, minkä tekoon hän inspiroitui pihamaallaan olevasta kivestä.
”Kivi oli kuin muna. Kotka lähti siitä, että se kuin suojelee munaansa. Siitä tuli kantikas kotka”.